"Kuinka hän rakastaa minua!" - koiran omistaja ajattelee hellästi katsellen kuinka hän iloitsee hänen saapumisestaan. Mutta todellakin, pystyvätkö eläimet rakastamaan, vai ovatko ihmiset taipuvaisia osoittamaan ihmisille tunteita?
Kehittyneimmillä eläimillä, kuten ihmisillä, on luonnollisesti monimutkainen korkeampi hermostoaktiivisuus. Kuten Homo sapiensin edustajat, heillä on temperamentti, he pystyvät muistamaan ja oppimaan. Niille on ominaista ihmisille ominaiset tunteet: pelko ja ilo, viha ja arkuus. Mutta voivatko eläimet kokea tunteita, kuten esimerkiksi ihmiset, rakkautta?
Eläimillä on tietysti tunteita, mutta he eivät ole kuin ihmiset. Pedon tunteet perustuvat vaistoon, yksinkertaisiin tunteisiin, joita ei kuormita moraalinormit, pohdinnat ja abstraktit käsitteet, kuten ihminen.
Mutta jotkut tutkijat tunnustavat edelleen eläinten kyvyn kokea rakkautta.
Kumppanuudet
Pariskunnat luonnossa syntyvät spontaanisti, mutta eivät vahingossa. Naaras pariutuu todennäköisesti oman lajinsa uroksen kanssa, mutta ei kenenkään kanssa, vaan vain sen kanssa, joka "miellyttää" häntä, ts. joiden kanssa hän voi tämän seurauksena synnyttää elinkelpoisimmat jälkeläiset. "Jatkaakseen itseään" vahvimmat ja sopeutuneimmat yksilöt kykenivät, viisas luonto tarjosi seurustelurituaaleja, taistelua naisen puolesta, tarjosi eläimille hajua, ulkoisia merkkejä ja muita, vain heidän tuntemiaan merkkejä, erehtymättömästi. määrittää, kuka lajin edustajista on eniten kelvollinen "rakkaus". Ehkä monet eläinlajit lisääntyvät vankeudessa niin vastahakoisesti: heillä ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa.
Jotkut eläimet muodostavat vakaan parin: sudet ja ketut, arktiset ketut ja ermiinit, joutsenet ja haikarat, korppikotkat ja kotkat. Näiden eläinten kumppanuus kestää useita kausia peräkkäin, joskus kunnes yksi pariskunnista kuolee. Toiset muodostavat vakaat parit yhdeksi parittelukaudeksi, kuten majavat. Mutta näiden eläimistön edustajien "uskollisuus" ei ole ehdollinen moraalinormeille, vaan fysiologisille ominaisuuksille: heidän poikansa syntyvät avuttomina ja voivat selviytyä vain molempien vanhempien huolella.
Muut eläimet "noudattavat" moniavioisia suhteita, ja tämä johtuu myös tietyn lajin fysiologisista ominaisuuksista. Monien moniavioisten eläinten urokset parittelukauden aikana menettävät varovaisuutensa, kieltäytyvät ruoasta, joten miesten kuolleisuus kasvaa voimakkaasti. Lajin säilymisen varmistamiseksi jokainen eläinmaailman "moniavioisten" lajien urospuolinen edustaja pyrkii hedelmöittämään mahdollisimman monta naarasta uran aikana.
Äidinvaisto
Kunkin lajin selviytymisen kannalta on tärkeää paitsi lisääntymisvaisto, myös äidin vaisto, joka saa naisen huolehtimaan pennuistaan, opettaa heitä välttämään vaaroja, hankkimaan ruokaa itselleen, varustamaan kodin - kaiken, mitä ilman aikuisen eläimen täysi elämä on mahdotonta.
Ja he eivät tee sitä, koska heidän "pitäisi" tai tuntea "vastuun" vauvoistaan. Tämä voimakas mekanismi kuuluu luonnostaan naiselle. Mutta kun katsotaan kuinka koskettavasti äiti nuolee vauvojaan, kuinka epäitsekkäästi hän ryntää suojelemaan heitä, vaikka voimat eivät olisikaan tasa-arvoisia, ja toisinaan kirjaimellisesti uhrautuu jälkeläisten hengissä säilyttämiseksi, joka kääntää kielensä sanoen, että tämä ei ole rakkautta? Luonto ei ole paljastanut meille kaikkia salaisuuksia, eikä ihminen voi vielä sanoa varmuudella, piiloutuvatko tunteet eläinten vaistoihin, ehkä ei meidän, ihmisten, ymmärryksessä tästä sanasta, vaan jossakin erityisessä, syvässä "eläimessä" "ymmärtäminen?
